Mennessään naimisiin Iran kanssa hän oli olettanut, että tämä katsoisi häneen aina samalla tavalla, kuin oli katsonut sinä ensimmäisenä iltana Maggien seistessä hänen edessään kapioaamutakissa vain usvavarjostimisen vuoteenvieruslampun valaistessa huonetta. Hän oli avannut ylimmän napin, sitten seuraavan, juuri ja juuri sen verran, että aamutakki luiskahti hänen hartioiltaan, viivähti hetken ja valahti hänen nilkkoihinsa. Ira oli katsonut häntä suoraan silmiin, melkein hengittämättä, siltä hänestä tuntui. Hän oli luullut, että niin jatkuisi ikuisesti.

Minkä takia iskelmät aina keskittyivät romanttiseen rakkauteen? Mistä tämä innostus ensikohtaamisiin, murheellisiin eroamisiin, hunajaisiin suudelmiin, sydänten murtumiseen, kun elämä oli myös täynnä lasten syntymiä, retkiä rannalle ja pitkäaikaisia piloja ystävien kesken?  Ja laulujen lisäksi kaikki jatkokertomukset ja romaanit ja elokuvat ja jopa hiuslakka- ja sukkahousumainokset. Maggiesta moinen tuntui suhteettomalta. Itse asiassa harhaanjohtavalta.