Vastakohtana holtittomuuden kaipuulleni minua riivasi sille päinvastainen ja paljon häpeällisempi kaipuu. En koskaan päässyt yli toisen luokan lukukirjasta, jossa perheeseen kuului aamuisin autolla töihin lähtevä isä, esiliina edessä leipova äiti, kaksi lasta - tyttö ja poika - sekä kissa ja koira, ja he kaikki asuivat valkoisessa omakotitalossa jossa oli röyhelöiset ikkunaverhot. Missään talossa, jossa itse olin asunut, ei ollut sellaisia verhoja ollut, mutta silti ne tuntuivat jo ennalta määrätyiltä. Ne eivät olleet päämäärä, jotakin minkä vuoksi pitäisi ponnistella - nämä verhot vain ilmaantuisivat elämääni, koska kohtalo oli niin määrännyt. Minun tulevaisuuteni ei olisi täydellinen - ei, se ei olisi normaali - ellei siihen kuuluisi tällaisia ikkunaverhoja ja kaikkea, mikä niihin liittyi.

***

Kapinallisempina hetkinäni kysyin itseltäni, miksi minä välittäisin, vaikka jäisinkin pois Nooan pariskunta-arkista - tosiasiassahan se oli vain ansiotonta arvonnousua saanut eläintarha, jossa karsinat oli lukittu ja rehua jaettiin säännöllisin välein. Päätin, etten antautuisi houkutukseen, pitäisin etäisyyttä, pysyttelisin laihana ja susimaisena ja liikuskelisin syrjäkujilla. Olisin yöeläjä, kulkisin popliinitakissa kaulus pystyssä, astelisin katulyhtyjen alla, niin että kengänkorkoni kopisisivat ontosti ja vaikuttavasti ja olemukseni heittäisi pitkän varjon eteeni, kun pohtisin totisena tärkeitä asioita.

Silti minua piinasi kaksikymmentävuotiaana lukemani runo, jonka oli kirjoittanut tunnettu, minua paljon vanhempi runoilija. Runossa väitettiin, että henkevillä naisilla oli näppylöitä takapuolessa. Tajusin, ettei yleistyksessä ollut mitään järkeä, mutta minä olin silti huolissani. Kohtalon määräämät röyhelöverhot ja takapuoleeni vääjäämättä puhkeavat näppylät eivät sopineet yhteen. Mutta toistaiseksi kumpiakaan ei ollut ilmaantunut.

Lähde: Margaret Atwood, Poikkeustila